Helsinki on unohtanut opiskelijoiden asumisen

”Julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä.” kuuluu perustuslain 19 §. Väitän että Helsinki on epäonnistunut tässä opiskelijoiden suhteen. Helsingissä ei ole riittävästi opiskelijoille suunnattua asumista, mikä asettaa opiskelijat heikkoon asemaan asuntomarkkinoilla.

Pienituloisissa helsinkiläisissä yliedustettuina on opiskelijat. Opiskelijat kärsivät useimmiten pienituloisuudesta sosiaalisista ryhmistä heti työttömien jälkeen. Kuvio toistuu asumistuen kohdalla. Opiskelijat saivat 2020 38% Helsingissä maksetuista asumistuista. Opiskelijat ovatkin suurin asumistukea saava sosiaalinen viiteryhmä Helsingissä. Kaupungin teettämän tutkimuksen perusteella opiskelijat käyttävät noin puolet nettotuloistaan asumiseen. 8% helsinkiläisistä opiskelijoista on ollut kodittomana opintojensa aikana, joskin kodittomuusjaksoista vain noin 20% on kestänyt yli kuusi kuukautta ja suurin osa on alle kaksi kuukautta pitkiä.

Opiskelija-asuntojen saatavuus Helsingissä on heikko.

Opiskelija-asuntojen suurimmat omistajatahot Helsingissä on HOAS, Hämäläinen osakunta, AYY ja Pohjalaiset osakunnat. Yhteensä niillä on n. 2750 yksiötä Helsingin rajojen sisällä. Kaksioita ja kolmioita on noin 2 350. Tarkan luvun laskeminen on vaikeaa, koska HOAS ja AYY eivät tarkasti erittele asuntojensa sijainteja ja koostumusta (soluasunnot/yksiöt/perheasunnot). HOAS on todennut, että puolet sen asunnoista on hyvillä sijainneilla Helsingin kantakaupungissa tai kampuksilla, ja puolet muualla. Luvut ovat huonoja suhteessa Helsingissä opiskelevien ihmisten määrään. Helsingin korkeakouluissa on 60 100 opiskelijaa, joista noin puolet sijoittuu 20-29 vuotiaiden ikäluokkaan, joka lienee opiskelija-asumisen tyypillisintä kohderyhmää matalan tulotasonsa/opintojen täysipäiväisyyden vuoksi. Parhaassakin skenaariossa, jossa jokaisessa yksiössä asuu yksi ja suuremmassa asunnossa kaksi opiskelijaa, voidaan laskea, että omia opiskelija-asuntoja riittää Helsingissä vain joka neljännelle opiskelijalle. Muut joutuvat tyytymään soluun tai vapaiden markkinoiden vuokra-asuntoon. Soluasuntopaikkoja HOASilla ja AYY:llä on Helsingissä noin 3 360. Asuinpaikka ei riitä puolille opiskelijoille. 63% opiskelijoista ajattelee, että opiskelija-asunto on jossain määrin vaikea saada.  

Onnistunut opiskelija-asuntopolitiikka on merkittävä kilpailuvaltti alueen korkeakouluille. Helsingin kanssa opiskelijoista kilpailevat muut suuret kaupunkiseudut Suomessa. Tampereella ja Turussa opiskelijoiden asuminen on järjestetty onnistuneemmin, ja niissä asuntojen saatavuus on Helsinkiä huomattavasti korkeampaa. TOAS omistaa 3 470 yksiötä Tampereella ja TYS 3 061 Turussa, vaikka kaupunkien opiskelijamäärät ovat noin puolet Helsingin määristä. Oman opiskelija-asunnon saa Tampereella 2,3 kertaa todennäköisemmin. Omassa luokassaan on Lappeenranta, missä yksiöitä ja suurempia asuntoja on yli puolelle 20-29 vuotiaista opiskelijoista. Laajamittainen opiskelija-asuminen laskee asumistukimenoja, laskee vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen kysyntää ja siten laskee vapaarahoitteisen vuokra- ja omistusasumisen hintatasoa.


Sosiaalista asuntotuotantoa

Sosiaalisen asuntotuotannon keskusteluissa perinteisesti korostuvat Helsingin kaupungin asunnot, ja niiden tyypillisiksi asukkaiksi mielletään matalapalkkaiset työntekijät, perheelliset ja työttömät. Kaupungin asunnot ovat yksi työkalu asumisen moninaisessa työkaluvarastossa, johon lukeutuu myös asumistuki, asumisoikeusasunnot sekä HITAS. Ne ovat hyvä asumismuoto pienituloisille helsinkiläisille, jotka etsivät vakaata asuntoa, mutta joidenka talous eivät mahdollista omistusasumista. Yleensä kirotaan kaupungin asuntojen heikkoa saatavuutta. Pitää paikkansa, että kaupungin asuntojen saatavuus on heikko. Niiden kiertoaika on yksi syy tähän: keskiverto HEKA:n asukas asuu kohteessa kahdeksan vuotta. Uudistuotanto on matalaa.   

Keskustelusta unohtuvat opiskelijat. Suurimpana pienituloisten joukkona Helsingissä myös opiskelijoiden asuminen on ongelma, joka täytyy ratkaista, jotta pienituloisten asuminen ei aiheuta huono-osaisuutta. Valtaosa HEKA:n asunnoista ei sijaitse erityisen hyvillä sijainneilla suhteessa Helsingin merkittäviin kampuksiin (Kaisaniemi, Myllypuro, Kumpula, Meilahti, Viikki, Etu-Töölö), eivätkä opiskelijat pääse niihin kiinni, koska HEKA:n asuntokanta painottuu suuriin asuntoihin, joihin etsitään ennemminkin perheitä kuin sinkkuja ja pariskuntia. HEKA:n asuntotuotannon kasvattaminen ei siis helpota ensisijaisesti opiskelijoiden asuntopulaa Helsingissä, eikä sitä voi pitää ensisijaisen toimivana ratkaisuna opiskelijoiden asumisen erityispiirteisiin nähden.

Opiskelijoiden asuntopulan ratkaistaan rakentamalla lisää opiskelija-asuntoja. Tällöin harvemman tarvitsee turvautua vapaiden vuokramarkkinoiden asuntotuotantoon. Uudistuotanto tulee kokonaisuudessaan suunnata yksiöihin ja suurempiin asuntoihin – HOAS esimerkiksi ei aio enää rakentaa soluasuntoja niiden matalan kysynnän vuoksi. MAL-sopimuksessa kasvatettiin Helsingin sosiaalisen vuokra-asuntotuotannon tavoitetta 30% uudisrakentamisesta. Tätä kasvanutta kapasiteettiä tulisi kanavoida HOASille, eikä vain ATT:n tuotantoon. Opiskelija-asunnon tulisi olla jokaisen korkeakouluopiskelijan saavutettavissa, jolloin asumismuoto olisi valinta eikä olosuhteiden sanelema. Helsingin opiskelija-asuntojen yksiöiden ja kaksioiden tarjonnan tulisi vastata suhteellisesti Tampereen ja Turun määriä. Helsingissä yksiöitä pitäisi tällöin olla 6 750 kappaletta ja suurempia asuntoja 3 600 kappaletta. Nykyiseen HOASin Helsingin asuntokantaan nähden se on noin 4 100 asunnon kasvu, joka voidaan saavuttaa vuosikymmenen loppuun mennessä Helsingin sosiaalisen asuntotuotannon tavoitteita kasvattamatta ja nykyisen kaavavarannon puitteissa.      

Tavoitetta helpottaa se, että opiskelijoiden määrä on suhteelliseen vakaa ja ennustettava, jolloin tavoite on selvä verrattuna yleiseen sosiaaliseen asuntotuotantoon, koska tulorajojen purun myötä halpaa asumista kaipaavia riittää aina. Yliopistotkaan eivät vaikuta halukkailta siirtämään kampuksia, vaikka pitkällä aikavälillä Metrolian lisäksi toinen kampus Itä-Helsingissä voisi helpottaa kohtaanko-ongelmaa. Asuntojen tulisi sijaita kantakaupungissa tai kampusten läheisyydessä (n. 1 km säteellä), ja alueen julkisen liikenteen tason tulisi olla vahva, koska opiskelijoista valtaosa ei omista autoa. Tämä ovat ratkaistavissa oleva haaste, jos siihen on poliittista tahtoa.  Kun tämä asia on ratkaistu, se tuskin nostaa päätään vuosikymmeniin, ja sosiaalinen asuntotuotanto voidaan suunnata HEKA:n varannon kasvattamiseen kokonaisuudessaan.  

Palaan aiheeseen lähitulevaisuudessa konkreettisilla ehdotuksilla siitä, miten tavoite saavutettaisiin.