Benjamin

Talot.

Synnyin kaksoseni kanssa 20. marraskuuta 1996 Helsingissä Naistenklinikalla. Vanhempani erosivat ollessani nuori, ja olemme veljeni ja molempien vanhempieni kanssa kasvaneet ympäri koillista Helsinkiä. Kodeikseni olen mieltänyt VVO:n talon Ala-Tikkurilassa, punatiilisen 70-luvun kerrostalon Tapulikaupungissa, tasakattoisessa rivitalon Töyrynummessa, keltaisen omakotitalon Puistolassa ja kaupungin vuokratalon Vuosaaressa. Lapsuudessa lähin keskusta löytyi Tikkurilasta, ja vaatteet haettiin tyypillisemmin Vantaan Jumbosta kuin Helsingin keskustasta. Muutin 18-vuotiaana omilleni, ja olen asunut Meri-Rastilassa, Etelä-Haagassa, Herttoniemenrannassa ja Jätkäsaaressa. Tampereella asuin pisimpään rautatieaseman vierellä, ja ikkunastani näkyi ratikkahankkeen vikkelä kehitys. Parhaillaan asun vuokralla Kampissa, ja haaveilen kohtuuhintaisesta omistusasunnosta Helsingissä.

.

Opit.

Koulu-urani on vienyt minut moneen suuntaan, ja nyt mukaan kaupunkipolitiikkaan. Aloitin polkuni Maatullin Ala-asteella Tapulikaupungissa, joka puretaankin parin vuoden sisällä homekouluna. Kuten myös lähikirjastoni Puistolassa. Luokkakavereistani enemmistö oli maahanmuuttajataustaisia, mitä olen pitänyt erikoisena vasta kun ei-helsinkiläiset ystäväni kiinnittivät huomiota asiaan. Yläasteen kävin Hiidenkiven yläasteella Tapanilassa, minne opiskelijoita tuli niin puutaloidylleistä kuin kaupungin vuokra-asuntoalueilta. Asuinalueella oli väliä, vaikken ilmiötä osannut eritellä tuolloin.

Lukion kävin englanniksi IB-linjalla Ressussa, jonne tajusin hakea yhteishaun päivänä, koska oponi ei osannut kertoa vaihtoehdon olemassaolosta. Yliopistoon hain tietysti Englantiin, koska niin vain oli tapana tehdä. Oxfordin haastattelusta tuli punaista valoa, mutta nimekäs valtiotieteellinen London School of Economics otti minut opiskelemaan Sosiologiaa. Vuoden puurtaminen päättyi tiettyyn pettymykseen, kun minulle alkoi valjeta, etten niinkään välitä Lontoossa asumisesta, ja että ulkomaisen tutkinnon arvo suomalaisessa työelämässä ei välttämättä olisi tutkintoon vaadittavan henkilökohtaisen lainan arvoista. Välivuosi Wolt-kuskina ja McDonald’sin kassana myöhemmin herätti minussa innon kauppatieteitä kohtaan, ja pääsin Tampereen yliopistoon.

Työt.

Nuorten työurat ovat sekavia, eikä omani eroa muiden joukossa. Olen myynyt kenkiä Stockmannilla, pakannut burgereita Herttoniemen McDonaldsissa, laskenut olutta Pickwickissä ja toimittanut ruokaa pyörälähettinä Woltilla, mille ilmeisesti en ollut työntekijä, vaikka itseni sellaiseksi mielsinkin. Verohallinnolla olen työskennellyt yritys- ja arvonlisäverotuksen kysymysten parissa kesästä 2019 maaliskuuhun 2021. Aloitan työt T2h Kodit -yrityksessä rakennushankkeiden hankintavastaavana maaliskuussa 2021.

Verokarhu, grynderi ja silmät politiikassa.

Politiikka.

Rationaalinen politiikka on ongelmanratkaisua eri yhteiskuntaryhmien välillä. Ei ole universaaleja totuuksia siitä, miten yhteiskunta pitäisi organisoida, mutta on parempia ja huonompia ratkaisuja. Helsingin hyvinvoivilla ja huono-osaisilla alueilla kasvaneena, kävelleenä ja koulutettuna tyyppinä sosiaalinen omatuntoni on kova, ja tiedän, että Helsinkiin tiivistyy Suomen kaunein ja kauhein. On merenrantahuviloita, joissa korkeakoulutettujen lasten tulevaisuus on tilastojen valossa kultainen ja verohuojennettu perintö vakiokuvastoa. Ja sitten on koululuokkia, joista yksikään nuori ei ole kolmekymppisenä korkeakoulutettu ja joissa huostaanotettuja lapsia on enemmän kuin heitä, jotka ovat vakituisen harrastuksen parissa. Huono-osaisuus Helsingissä on keskittynyt pitkälti lähiöihin, ja omassa lapsuudessa jokaisella hyvällä naapurustolla oli se radan toinen puoli.

Mutta ei ole radan toista puolta. Puistolassa asuu keskimäärin varakkaampi, koulutetumpia ja hyvinvoivempia ihmisiä kuin Tapulikaupungissa. Se pitää paikkansa. Tapulikaupungin asukkaat kuitenkin ovat työteliäitä, rehtejä ja lapsilleen heitä parempaa elämää toivovia kansalaisia, joita ei pidä sorsia. He vain tyypillisesti ovat matalatuloisemmissa ammateissa. Vehreässä Puistolassa rautatieaseman vieressä on puistoja. Tapulikaupungissa vastaava alue on päätetty käyttää betonisiin parkkipaikkoihin.

Mä en halua, että Helsingissä on Lauttasaaria ja Vuosaaria. Konseptuaalisella tasolla. Kymmenen vuoden aikana toisesta on tehty montaasielokuva, jossa Vuosaaren asukkaat on näytetty alkoholisteina, narkkareina, lapsiaan kohtaan väkivaltaisina yksinhuoltajina, rikollisina, seksuaalirikosten uhreina ja julmina yksilöinä ilman tulevaisuutta. Lauttasaari taas on nimetty onnellisten saareksi. Vuosaareen ollaan rakentamassa nelinkertaisesti uusia asuntoja Lauttasaareen verrattuna, vaikka alueet ovat kooltaan väkiluvultaan samassa kategoriassa.

Helsinkiä pitää rakentaa. Pirusti ja enemmän. Helsinkiläiset haluaisivat asua tiiviisti ja vihreästi. Ja sekaisin: suurin osa kaupunkilaisista ei halua halsuille ja vaisuille pientaloalueille, missä naapurit ovat vain lääkäreitä, ekonomeja ja juristeja, vaan omaan rauhaan tiiviiseen sykkeeseen. Helsinki kaavoittaa tällä hetkellä erittäin laadukasta kaupunkia, eikä yksikään asuinalue 2000-luvulla ole epäonnistunut millään oleellisella tavalla. Helsinkiä ei vaivaa laatu, vaan määräpula: rakentamisen määrät ovat pieniä, ja vaikka ne ovat kasvaneet, sitä vastustetaan usein näköalattomasti. Kaupunkipolitiikassa vaaditaan rohkeutta priorisoida: rakentaa järkevästi sinne, missä sen vaikutus on suurin, ja haitta pienin.

Olen karttaihminen. Hyvä politiikka on rationaalista. Siinä tapellaan samoilla faktoilla, ja sanotaan suoraan mitä haetaan. Pyrin siihen itsekin: yhtään väitettä en tempaa tuulesta, ja jos faktat muuttuvat, lupaan mieltänikin muuttaa. Nyt faktat osoittavat siihen suuntaan, että Helsingin kasvua tulisi hakea tiiviistä kantakaupungista, joka ei rakennu autoilun kasvulle, vaan vähentämiselle.

Huvit.

Helsinki ei ole vain kaupunki, vaan koti. Sanokaa vain hölmöksi, mutta tunneside siihen on tiukka, ja pois en sitä vaihtaisi, ellei ole pakko. Siksi Helsingin tunteminen kaikilla tasoilla ei ole vain kiva harrastus, vaan elämäntapa. Se on sitä, että käppäilee Sompasaunalle sateella. Tai että käy järjestelmällisesti Vaasankadun kaljakuppilat läpi. Tai että kysyy aina kotikatua, kun kuulee että joku on muuttanut kantakaupunkiin. Tai sitä että huvikseen väsää tilastoja kaupungin asuntojen hintojen muutoksesta, asukkaiden koulutustasojen kehityksestä ja lukee kaupungin talousarvioesityksen kannesta kanteen, koska oikeasti haluaa nähdä että mitä se kaupunki nyt tekee.

Helsingin helmien listaus alkaa ja loppuu yleensä samoihin kohteisiin Suomenlinnasta Kansallismuseoon. Ei mulla. Kaupungin mielenkiintoisin arkkitehtuuri löytyy Viikinmäen kaupunkisuunnittelusta. Mukavin kaupunginosa on Herttoniemenranta muurimaisina taloineen. Yksittäisistä kohteista jännin on Pikku-Huopalahden terassitalo. Haagan kerroksellisuus päihittää Kallion kulmat, ja kaupungin pitäisi ehkä suojella maanmerkiksi Oulunkylän teollisuusalueen savupiippu, jonka avulla voi suunnistaa Pohjois- ja Koillis-Helsingissä. Kovimmat vauhdit saa pyöräillessä Pasilan asemalta Alppipuistoon, ja HY:n Kaisa-kirjaston kellarista taitaa löytyä maailman kaikki kirjat. Paitsi jos haluaa oppia tekemään jäätelöä teollisessa mittakaavassa, milloin pitää mennä Viikkiin.

Painavien tilastojen vastineeksi koitan kanssa nostella painoja kuntasalilla, pyöräillä ristiin ja rastiin silloin kun fillareitani ei ole pöllitty ja kiertää museot säännöllisesti uutuuksien varalle. Kiasmassa kuulee kavereilta parhaat kommentit, ja Kaupunginmuseon miniatyyrit muinaisesta Helsingistä ainakin on lähellä sydäntä. Ja ruoka. Veljeni huippukokki, ja perheessämme on aina arvostettu ruokaa intohimoisesti. Hyvä ruoka on kaupungeille vetonaula ja käyntikortti myös Helsingille.